Uskovana. Kristittynä.

Minua ruokkii Raamatun lukeminen ja rukous. 

Yksin ja yhdessä.

Näistä ammennan voimaa kiireen ja haasteiden keskelläkin. 

Tässä on lepo; antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka”. Mutta he eivät ole tahtoneet kuulla. (Jes. 28: 12)

Työssä kuin työssä – myös seurakunnallisessa – eteen tulee tilanne, jossa into, innostus, jopa intohimoinen tekeminen korvautuu toiminnalla, uurastuksella, yrittämisellä ja niin edes päin.

Tuollakin on aikansa ja paikkansa. Aina elämä, työ – se kutsumustyökään – ei ole kivaa, helppoa ja hauskaa. – Mutta silloin, jos tuo tila jatkuu kohtuuttoman kauan: Oma ruoka ja lepo – niin hengellisesti kuin fyysisestikin – jää muiden tarpeiden alle, tämä näkyy ennen pitkää hengellisenä, henkisenä ja fyysisenä voimattomuutena.

Jesajan viesti on hyvin selkeä: Tässä on paikka, joka on tarkoitettu levolle ja hiljaisuudelle. Antakaa uupuneen asettua aloilleen, viipyä, ottaa aikaa ja tilaa – ja levätä (käytetty alkukielen sana antaa levoksi käännetylle sanalle kaikki nämä merkitykset).

Jesajan 32. lukuun on kirjoitettu lupaus:

”– vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti. Minun kansani saa asua rauhan niityillä, turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla.” (Jes. 32: 17,18)

Jeesuksen esimerkistä saamme vihiä, että henkilökohtaisesta yhteydestä Taivaalliseen Isään syntyneestä passiosta nousee todellinen ja voimallinen aktio, toiminta; yksinkertaisesti emme kykene kaikkeen tuohon ilman yhteyttä Taivaalliseen Isään. 

Kiireen ja paineen alla ja edessä Jeesus otti aikaa yksinololle – tai pikemminkin kaksinololle, Taivaallisen Isänsä kanssa; söi leipää, joka ei ole tästä maailmasta, joi ikuisesta lähteestä. Hän antoi esimerkin myös seuraajilleen. Hän myös ihan kutsumalla kutsui seuraajiaan lepoon:

Tulkaa kanssani autioon, rauhalliseen paikkaan ja levähtäkää vähän. (Mark. 6: 31)

Autio paikka.

 Paikka, jossa ei ole tunkua ihmisistä. 

Paikka, jossa ihminen on yksin Luojansa ja Herransa kanssa. 

Paikka, jossa tekeminen ja suorittaminen lakkaa. 

Paikka, jossa ihminen voi palautua ja kerätä voimia. 

Paikka, jossa voi olla hiljaa ja odottaa – ja ottaa vastaan – Jumalalta.

Paikka, jossa voi saada voimansa takaisin.

Paikka, jossa voi “luoda nahkansa” tai kasvattaa sulkansa.

Paikka, josta voi nousta uuteen, uudistettuun – ja jopa ennen kokemattomaan voimaan.

Paikka, jonka jälkeen jaksaa kulkea ja vaeltaa.

Ehkäpä koetusta takin tyhjentymisestä viisaampana niin, että voimat riittävät eivätkä vajene ennen aikojaan.

Jumalan asioillakin ihminen on ihminen. Rajallinen – ja Herrastaan riippuvainen.