Aurinko paistaa ja lämmittää tuvan ikkunasta. Ensimmäiset kylvökset – oraat ja chilin taimet – versovat ikkunalaudalla.

Hyytävä viima pöllyttää lunta puista. Vanha kansa puhuu havunkaristajasta. Kolme sellaista ja sitten on kesä.

Kesää odotellessa pohdin maanviljelyä kantilta, jota en aiemmin ole ajatellut: Voisiko maanviljely olla peräti kutsumus?

Ainakin minun ”uraani” on sen verran koeteltu, että alan kallistua edellä mainitun ajatuksen suuntaan.

Vuosien etäviljely on kurittanut kukkaroa ja verottanut voimavaroja. Tiluksiakaan ei ole saanut ihan siihen kuntoon kuin olisi halunnut, kun maksimissaan 1,5 vuorokautta on voinut olla kerrallaan; kesälomalla (jos sellaisen on voinut muilta töiltä pitää) pikkuisen pidempään.

Kesken työkiireiden välillä tullut konerikkoja, joskus taas sääolot ovat olleet epäsuotuisat. Viime kesänä esimerkiksi kylvin hehtaarin käsin, kun niin vaan oli helpompaa ja nopeampaa. Työssä tarvittavan työkoneen remonttiin olisi kulunut enemmän aikaa.

Syksyn tullen vähin erin korjasin satoa lintulaumalleni ja murmatin hitsin hirvistä, jotka näyttivät aterioivan pellossa kilvan korjuun kanssa. Sitten tajusin, että muonija onkin talviunia vasten tankkaava karhu.

… mutta niin vaan ollut joka kevät… Aina kevättä kohti alan ajattelemaan kevättöitä ja suunnittelemaan, mitä peltoon laittaisin.

Tänä keväänä lähestyn peltoja hieman eri tavoin kuin aiempina vuosina.

Ensinnäkin olen nyt lähempänä peltoja, kun asun paikan päällä. Toiseksi olen löytänyt luonnonmukaisen viljelyn repertuaarista keinoja muun muassa rikkakasvien ja tuholaisten hillitsemiseen sekä ravinteiden saannin varmistamiseen.